Päämäärä vai matka?

Kävin juuri juoksemassa. Juokseminen on sen puoleen jännä harrastus, että oikeastaan koskaan ei tiedä kuinka juoksu kulkee: joskus se yhtä tuskaa alusta katkeraan loppuun ja joskus se tapahtuu kuin itsestään. Olen monesti pohtinut, mistä se johtuu ja satuin tänään löytämään Christian Jarrettin artikkelin, joka saattaa selittää mistä on kyse. Ehkä kyse ei olekaan itse juoksutapahtumasta vaan enemmän siitä, mitä odottaa tapahtuvaksi juoksun jälkeen.

Olen toistanut blogissa (liian) moneen otteeseen kuinka työ on motivoivinta silloin kuin ihmisille annetaan päämäärä ja he itse saavat päättää kuinka päästä sinne. Mutta entä se itse matka? Kuinka saada siitä kaikki irti? Kuinka varmistaa, että päämäärään päästään ja mielekkäästi? Jarrettin artikkelin (joka perustuu Ayelet Fishbachin ja Jinhee Choin tutkimukseen) mukaan päämäärän pitäisi olla ainoastaan innoittaja, joka laittaa ihmisen tekemään asioita. Alkuinnostuksen jälkeen paras tulos saavutetaan, kun keskitytään itse matkasta nauttimiseen ja jätetään päämäärä taustalle. Näin henkilö viihtyy matkalla paremmin ja päämääräkin saavutetaan helpommin. Päämäärän unohtaminen taustalle auttaa myös pitämään silmät auki uusille tavoille tehdä matkaa. Kyse on loppujen sisäisestä motivaatiosta ja siitä mielihyvästä, joka tulee kun henkilö pyrkii tekemään asioita, jotka kokee mielekkääksi. Keskittyminen ulkoiseen motivaatioon ja porkkanaan päämäärässä voi tuhota sisäinen motivaation aikaansaavan mielihyvän.

Takaisin juoksemiseen. Jos Jarrettin artikkelin sanomaa tuo juoksun maailmaan, mitä enemmän juoksija  keskittyy siihen, mitä juoksulenkin jälkeen tapahtuu ja odottaa sen päässä olevaa mahdollista palkintoa (esim. lonkero), sitä tuskaisemmalta lenkin pitäisi tuntua. Lenkki on yhtä metrien ja sekuntien laskemista. Sen sijaan, jos keskittyy itse juoksuun, valitsee reitin lennosta ja unohtaa esimerkiksi minkä takia juoksua harrastaa (laihduttaminen, maratonille valmistautuminen jne jne), itse juoksulenkinkin pitäisi olla mielekkäämpi, nopeampi ja pidempi.

Löysin artikkelin vasta juuri päättyneen lenkkini jälkeen, joten joudun palaamaan myöhemmin siihen kuinka sen ajatus toimii juoksiessa. Sen sijaan artikkelin sanoma selittää aika hyvin esimerkiksi minkä takia perjantai tuntuu viikon pisimmältä päivältä tai miksi tiukka aikataulu ei aina anna parhaita tuloksia. Perjantaina ihmiset keskittyvät "palkintoon", tulevaan viikonloppuun, kello matelee ja päivän viimeiset tunnit ovat tuskaisia. Muut viikonpäivät ovat aivan eri asia, koska päämäärä tuntuu niin kaukaiselta, on parempi keskittyä hetkeen. Samoin tiukan päämäärähakuinen työ tiukoilla aikavaatimuksilla saa aikaan vaan stressaantuneita työntekijöitä ja puolivillaisia ratkaisuja.

Eli, "hyvässä" työssä henkilölle annetaan päämäärä ja vapaus päästä siihen. Vielä paremmassa työssä henkilö unohtaa päämäärään jonnekin taustalle ja keskittyy tekemiseen ja siitä nauttimiseen. Tuloksen pitäisi olla kaikesta paras. Ja juoksulenkkien pidempiä.