Espanja, tuki ja viimeinen erhe

"Itse mokasivat, miksi meidän pitäisi maksaa muiden mokia?"

"Siellä on eletty vuosikymmeniä yli varojen. Ja sitten kun tulee laskun maksun aika, käännytään muiden puoleen."

"Ei mekään saatu keneltäkään tukea pankkikriisin aikana 1990-luvulla. Korjatkoon itse omat mokansa." 

Esimerkiksi nuo kommentit kuulin eräänä aamuna radiosta. Hyvin samantyyliset kommentit tulivat eräiden politiikkojen suusta myöhemmin uutisten aikaan. Kesäloman aikana radio toitotti oikeastaan yhtä uutista tunnista toiseen: Kuinka Espanja tarvitsee niin Suomen kuin muidenkin EU-maiden apua pankkiensa tukemiseen. Ehkä se johtui vain Radio Suomen Etelä-Savon maakuntaradioon soittajista, Timo Soinin vekkulista Kardemumman yö -vertauksesta tai uutisten puutteesta, mutta jotenkin lähtökohta koko tuelle tuntui olevan lievimmilläänkin äärimmäisen vihamielinen. Kansa vihaa tukea ja uutiset toistavat kuinka kansa vihaa tukea. Mikä saa aikaan lisää vihaa. 

Samanaikaisesti suurin osa kansasta (allekirjoittanut mukaan lukien) ei täysin ymmärrä, mistä tuessa on kyse. Lyhenteet lentelevät oikealta vasemmalle ja rahamäärät, joista puhutaan ovat vain numeroita, joita 99,99% suomalaisista ei tule koskaan näkemään. Sen sijaan ymmärretään, että Espanja ja Kreikka ovat mokanneet, mokaus on tullut ilmi ja on laskun maksun aika. Ja laskun maksuun tarvitaan muiden apua. Tässä vaiheessa viha alkaa kasvamaan, onhan se nyt naurettavaa maksaa toisten laskuja.

Mutta mietitäänpä asiaa toisesta näkökulmasta. Oletetaan, että sinulla on 40-vuotias kaveri, jonka olet tuntenut oikeastaan aina. Kaverin ensimmäiset 39 vuotta olivat menestyksekkäät. Hän näki maailmaa, luki hyvässä yliopistossa ja valmistui priimuksena. Hän hallitsi filofian ja psykologian. 

Hänellä oli paljon kavereita ja perustipa hän myös yrityksen, josta tuli menestynyt ja kaverista varakas. Hän osasi purjehtia ja hänellä on useitä veneitä (oikeastaan laivasto). Kaikesta menestyksestä huolimatta hän piti yhteyttä vanhoihin lapsuuden kavereihin, tapasi heitä tasaiseen tahtiin ja oli aidosti yhä heidän ystävänsä. Hän perusti lapsuuden kavereiden kanssa jopa yhdistyksen.

37-vuotiaana yrityksen menestys katkesi, se myytiin ja kaverin elämä alkoi rauhoittumaan. Hän pohti tulevaisuuttaan, perusti perheen ja eleli ansaitsemillaan rahoillaan. Olit kaverin bestmanina/morsiusneitona. Kunnes 39-vuotiaana jotain meni pieleen. Ehkä se oli Nokia-salkun arvon romahdus tai ehkä se oli avioero. Ehkä se oli finanssikriisi. Ehkä se oli jotain muuta. 

Joka tapauksessa 40-vuotispäivänään hän ottaa yhteyttä sinuun yhteyttä ja pyytää lainaa. Hän kertoo miksi tarvitsee lainaa. Hän kertoo sen rehellisesti. Hän kertoo kuinka paljon tarvitsee kokonaisuutena ja kuinka paljon olisi mahdollinen sinun osuus (2% kokonaisvelasta, joka on 4% vuosituloistasi). Hän kertoo myös kuinka hän aikoo saada elämänsä taas raiteilleen.

Kuinka vastaat? Muistatko ne ensimmäiset 39 vuotta jolloin kaikki oli hyvin? Vai keskitytkö siihen viimeisen vuoteen jolloin kaikki meni pieleen? Raivostutko hänelle vai pyritkö tukemaan häntä? Miten kohtelet häntä vaikeassa tilanteessa?

Perustuen Espanjan pankkituen ympärillä vellovaan keskusteluun, ilmeisen moni olisi pistämässä oven kiinni kysyjän edessä. 

"Itsehän mokasi. Kerätköön rahat muualta." 

"Ois pitänyt laivastostaan parempaa huolta." 

"Mitä hyötyä siitä filosofiasta on nyt?"

Tätä vertausta olen pohtinut kuunnellessani ihmisten vuodatusta Espanjan tuesta. Kaveri on mokannut, pärjätköön itsekseen. Mitä väliä sillä on, että suurin osa kaverin (tai maan) historiasta on mennyt hyvin, nyt keskitytään nykyhetkeen. 

Jotenkin sama viha mokannutta henkilöä kohtaan näkyy myös työelämässä. Olen pariin kertaan kirjoittanut kuinka työelämässä keskitytään helposti pelkästään virheiden välttelyyn, koska virheitä pelätään. Ja virheen sattuessa kaikki pyrkivät varmistamaan oman selustansa. Vaikeimmalla hetkellä pahiten mokanneet henkilöt hylätään. Mistä seuraa se, että kukaan ei yritä uusia asioita, koska uuden yrittämiseen liittyy aina riski ja riskiin mahdollisuus mokata. Tuloksena on keskinkertaisuutta vuodesta toiseen.

Mistä tämä kaikki viha lähtee? Mistä lähtien mokannutta henkilöä (tai maata) pitää vihata? Eikö kaikkia pitäisi tukea hädän hetkellä? Eikö kaverin pitäisi tukea kaveria?

Voisiko olla niin, että pidämme kaikki itseämme mahdollisena työpaikojemme espanjana? Onko niin, että vihaamme niin paljon Espanjan tukemista, koska näemme oman inhimillisyytemme koko prosessissa? Vai voisiko olla niin, että kulttuurissamme on taipumus lyödä lyötyä virheen tapahtuessa, tapahtuu se virhe sitten työpaikalla tai valtion valtionvarainministeriössä? 

Joka tapauksessa kaikki työelämässä olevat ovat potenttiaalisia espanjoita. Minä mokaan, sinä mokaat, hän mokaa. Se inhimillistä. Siinä ei ole mitään väärää. Väärää on sen sijaan hylätä joku sen takia, että hän sattui mokaamaan.